Meri-Teijon historiaa

Suomessa on lähes 80 paikkakuntaa, jotka liittyvät raudanvalmistuksen historiaan. Näissä on sijainnut pääasiassa malmin jalostamista tai raudan käsittelyyn keskittyneitä teollisuuslaitoksia, joita nimitettiin rautaruukeiksi. Ensimmäiset perustettiin Suomeen 1600-luvulla.

Teijon alueella Perniössä teollinen kehitys alkoi myös 1600-luvulla, jolloin maaherra Lorenz Creutz perusti masuunin v. 1686 ja vasarapajat mm. Kirjakkalaan Rautaruukki jalosti vuorimalmia sulatoissa eli masuuneissa ja niistä saatu raakarauta jalostettin teräkseksi vasarapajoissa. Työssä tarvittiin paljon puuhiiltä ja koskivoimaa.

Teijon alueella toimi aikanaan kolme ruukkia: Mathildedahl, Teijo ja Kirjakkala, jotka sijaitsevat vain muutaman kilometrin etäisyydeltä toisistaan meren Halikonlahden rannalla. Rautaruukit olivat paitsi teollisuuslaitoksia, myös maatiloja jolla oli suuret metsäalueet sysien eli puuhiilen polttamista varten sekä laajaa ja monipuolista maanviljelyä oman ruukin työväen ruokkimista varten.

Kirjakkalan ruukki perustettiin vuonna 1686. Se oli ikäjärjestyksessä 11. toimintaoikeuden saanut ruukki koko Suomessa. Perustajana oli Lorenz Creuz nuorempi. Kirjakkalassa sijaitsi tehdas, jossa oli vasarapaja, kankirauta- ja teollisuusteospajoja. Kirjakkalassa elettiin omassa yhdyskunnassa, jossa jokaisella oli oma asunto, laidunmaata, lapsilla oppivelvollisuus ruukin omassa koulussa. Kirjakkalassa tuotettiin mm. ankkureita, rattaan akseleita, rautakankia, nauloja ja viimeisimpänä 1900-luvun alussa rautanappeja Japanin univormuihin. Japanilaiset maksoivat nappinsa aseilla. Nappituotannon vuoksi naispuolisia Kirjakkalan työntekijöitä kutsuttiin usein mm. nappienkeleiksi.

Kirjakkalan teollinen toiminta päättyi II maailmansodan jälkeen vähitellen, lopullisesti vuonna 1956, kun nappitehdas paloi.

Tänä päivänä Teijon kolme ruukkia muodostavat yhtenäisen kulttuurihistoriallisen nähtävyyskokonaisuuden, joka kuvaa hyvin suomalaisen raudanvalmistuksen eri vaiheita. Teijon ruukki on yksi niitä harvoja ruukkeja Suomessa, jossa metalliteollisuuden toiminta edelleen jatkuu. Vanhoista ruukkirakennuksista osa on edelleen jäljellä, osa kunnostettuja ja otettu uudelleen teolliseen käyttöön, mutta osa on edelleen huonossa kunnossa.

Meri-Teijon kehittäminen vapaa-ajan alueeksi alkoi 1970-luvun lopulla Meri-Teijo Oy:n toimesta ja jatkui 1990-luvun alulle asti. Tavoitteena oli jo tuolloin rakentaa Etelä-Suomen laajin ja merkittävin vapaa-ajan alue. Alueelle rakennettiin loma-asuntoja, hiihtokeskus, golfkenttä, venesatama ja tenniskenttiä. Kaikkiaan Meri-Teijoon investoitiin tuolloin 260 milj. mk eli 43 milj. euroa. Samaan aikaan Metsähallitus toteutti Teijon retkeilyalueen. Taloudellisen laman seurauksena osa suunnitelmista jäi kuitenkin toteutumatta.

Meri-Teijon kehitys on päässyt nyt uuteen vauhtiin. Tällä hetkellä aluetta hallinnoi useat eri toimijat ja yrittäjät, jotka ovat verkostoituneet keskenään. Alueella käydään vilkasta vapaa-ajan rakentajien kauppaa. Alueella on vakituisia asukkaita ympärivuotisesti noin 700 hlöä.

Ruukkitoiminta toi mukanaan kartanokulttuurin

Teollinen toiminta alkoi siis jo vuonna 1686. 1600-luvun lopun katovuodet ja 1720-luvun alussa riehunut isoviha hidastivat ruukkitoiminnan kehittymistä ja sota tuhosi ruukin rakennuksia. Ruukin jälleenrakennus aloitettiin vuonna 1729 uuden omistajan Klaus Flemingin johdolla. Hän rakennutti Teijolle malminpuhdistamon, kimppuvasaran, rouhintahuoneen, puhallushuoneet ja työväenasuntoja. Sahajärvelle rakennettiin uusi säännöstelypato. 1770-luvulla Teijon ja Kirjakkalan ruukkien silloinen omistaja Jaokob Kijk rakennutti Teijon rokokoo-tyylisen kartanon ruukkiyhtymänsä keskukseksi.

Ruukinpatruunat paikallisia mahtimiehiä

Robert Bremenin aikana Teijon ruukilla ei juurikaan tehty teknisiä uudistuksia. Merkittävimmäksi muistomerkiksi tästä aikakaudesta jäi vuonna 1830 valmistunut ruukinkirkko, jonka Bremer rakennutti kiitokseksi ihmiskunnan säästämisestä vedenpaisumukselta. Vedenpaisumuksen odottelua

1800-luvun alussa Teijon ruukin ja sahan omistajaksi tuli luonnontieteistä ja teologiasta kiinnostunut Robert Bremer. Bremer piti itseään Jumalan valitsemana lähettiläänä, jonka tehtävänä oli ihmiskunnan ohjaaminen ja varoittaminen. Erityisesti häntä kiinnosti vedenpaisumus ja siihen liittyvät ennustukset. Tutkimukset paljastivatkin hänelle, että vedenpaisumus oli tulossa ja pian olikin. Bremer valmistutti Teijon telakalla kolmimastoisen kaljaasin eli Arkin, johon kaikki ruukkilaiset hädän hetkellä mahtuisivat. Jottei itse joutuisi kartanoonsa veden saartamaksi, Bremer ripusti ruukinkartanon yläkerran ikkunoiden ulkopuolelle roikkumaan soutuvalmiin pienemmän aluksen. Kun vedenpaisumusta ei ennustettuna ajankohtana tullut, hän totesi rauhallisesti ajanlaskujen menneen pieleen ja laski uudeksi ajankohdaksi 15.2.1831 klo 20.00.

Vuosina 1844 - 58 ruukkiyhdyskunnan nosti kukoistukseen Viktor Zebor Bremer. Hän paransi hiilensaantia ja rakennutti Teijoon myös hiilimasuuneja. Masuunin toimintaa tehostettiin ja rakennettiin pasutusuuni, kupoliuuni, mylly, ryynilaitos, useita työväenasuntoja, konttorirakennus sekä pappila. Kuljetusyhteyksien parantamiseksi Viktor Zebor Bremer rakensi avokanavan Strömmaan vuonna 1844.

Viimeinen varsinainen tehtaan patruuna oli Carl August Carlborg, joka omisti ruukin vuosina 1906 - 1915. Teijon tuotantoon kuuluivat tuolloin aurat ja haravat. Mathildedalissa tehtiin höyry- ja puimakoneita sekä puhelin- ja lennätinkoukkuja. Kirjakkalassa puolestaan valmistettiin nappeja. Vuodesta 1904 toimineesta Kirjakkalan nappitehtaasta vietiin nappeja aina Japaniin saakka. Japanin ja Venäjän sodan aikainen Japanin Ruotsin suurlähettiläs eversti Akasi otti yhteyttä Teijoon ja nappitehdas alkoi tuottaa nappeja Japanin armeijalle. Ympäristön talonpojat veivät napit purjeveneillään Tukholmaan, ja sieltä napit toimitettiin Japaniin. Japanilaiset maksoivat nappinsa aseilla. Kagaali, sortovuosien salainen perustuslaillinen vastarintaliike, sai nappeja vastaan pistooleja. Aseita toimitettiin myös Pietariin teknillisen korkeakoulun oppilaille, jotka olivat mukana Venäjän vallankumouksen suunnittelussa. Vuonna 1908 sammui Teijon masuunin kranssilla yli 220 vuotta palanut, aavemaista valoa ympäristöönsä luonut tuli.

1900-luvun loppupuolella Teijossa ovat omistajat vaihtuneet useaan otteeseen. Huomattavimmat lisät ruukkimaisemaan on tuonut merenkulkuneuvos Antti Aarnio-Wihurin Wihuri-yhtymän omistuskausi vuosina 1957 - 78, jolloin rakennettiin monia uusia teollisuustiloja. Tänä päivänä Teijon kartano on yksityisomistuksessa ja avoinna vain tilauksesta ryhmille. Kartanossa järjestetään kartanokierroksia sekä jonkin verran yksityistilaisuuksia.